Guardianissa julkiastiin muutama päivä sitten häkellyttävä uutinen raiskauksien yleisyydestä Etelä-Afrikassa: noin neljäsosa etelä-afrikkalaisista miehistä oli tunnustanut tehneensä raiskauksen, osa vielä useampaankin kertaan. Tutkimus oli tehty katuhaastatteluna niin, että vastaajat olivat antaneet vastauksensa kämmentietokoneeseen, minkä arvioitiin taanneen anonymiteetin ja tuottaneen rehellisiä vastauksia. Olen tiennyt, että Etelä-Afrikka on hyvin väkivaltainen maa ja että esimerkiksi monet valkoihoiset eivät siellä uskalla liikkua juuri missään muutoin kuin autolla, mutta silti tuo lukema tuntuu järkyttävän suurelta. Itse muistan hieman pelästyneeni aikoinaan käydessäni eräässä yliopistossa Etelä-Afrikassa. Siellä yliopiston WC:n seinällä oli iso juliste, jossa kerrottiin, miten toimia, jos on tullut raiskatuksi. Siitä tuli juuri se vaikutelma, että raiskatuksi joutuminen on varsin tavallinen tapahtuma ja voi tapahtua vaikkapa siellä yliopistokampuksella.
BBC:n webbisivuilta löytyy puolestaan tarina, jossa yksi mies tilittää omaa elämäänsä ja kertoo, miksi hänestä tuli raiskaaja. Tuo juttu avaa vähän sikäläistä ajatusmaailmaa. Monissa ryhmissä raiskaukset näemmä koetaan osoituksena miehisyydestä ja keinoksi saavuttaa kaverien hyväksyminen.
Nuo uutiset luovat vähän toisenlaisen kuvan maasta kuin ne kauniit maiset ja iloiset ihmiset, joita on saanut katsella ensi kesän jalkapallon MM-kisojen esiturnauksen, Confederations Cupin ottelulähetysten yhteydessä tässä kesäkuun aikana.
